Sukupuolten välistä tasa-arvoa - vaiko vain kuvitelmakuplaa?

Suomi on maailman kärkimaita muiden pohjoismaiden tavoin, mitä tulee sukupuolten väliseen tasa-arvoon. Naisilla on samat mahdollisuudet kouluttautua, äänestää, työllistyä jne. Palkoissakaan ei ole enää niin suuria eroja. Se onkin seikka mitä olen jaksanut ihmetellä: miten sukupuolten välillä voi olla palkkaeroja, kun on kyse täysin samasta työtehtävästä ja koulutuksesta? Se jos mikä on räikeää epätasa-arvoa.

Olemmehan kaikki varustetut aivoilla, eikä niiden leikkaavuuden ja sukupuolen kanssa ole kovin paljoa tekemistä. Putkiaivoisuus ja tippaleipäaivoisuus eivät nekään estä älyn jouhevaa kulkua. Eikä edes sitä, kummalle sukupuolelle ne (putket tai tippaleivät) yksilökohtaisesti ovat siunaantuneet. 

Suomen naisilla on mahdollisuus valita. Toisin on esimerkiksi jossakin islaminuskoisessa maassa. Tämä kaikki meillä on ja elämme täyttä elämää koulutuksiemme ja työuriemme kera. Samalla kuitenkin suljemme silmämme mahdollisilta siitä aiheutuvilta lieveilmiöiltä. Väitänkin, että elämme tasa-arvokuplassa. 

Kyllä vain, näin väitän. Sanoi Erkki mitä hyvänsä. Kun jotakin saa, jotakin menettää. Miten moni luuleekaan valinneensa itse elämänsä tien, vapaana ja tasa-arvoisena, vailla mitään pakotteita tai muiden mahdollisuuksien mahdottomuutta? Harva haluaa edes ajatella sitä vaihtoehtoa, että valinta olisikin yleisen arvomaailman ja yhteiskunnan tapojen ja sääntöjen muokkaama. Mutta juuri niin väitän. Emme uskalla elää vapaasti itsenäisinä henkilöinä.

Miten absurdi ajatus esimerkiksi kohta jo onkaan uraa juuri luovalle jäädä äitiyslomalle kolmeksi vuodeksi. Se taitaa olla sitä jo nyt. Puhumattakaan, että sitä aikaa ollaan oltu supistamassa kahteen vuoteen. Se saa tuumimaan, mikä näissä suunnitelmissa onkaan ollut perimmäinen motiivi: tasapäistäminenkö (taloudelliseksi lasten varhainen päiväkotihoito ei tule päivähoitokustannuksien ja tulevaisuuteen koituvien mielenterveys-, terveys- ja sosiaalikustannusten vuoksi). 

Miksikö näin tarvitsee edes ajatella - onhan hienoa luoda uraa? Etenkin, kun naisilla on siihen nyt jopa mahdollisuus. Toisin oli ennen; naisilla ei ollut mahdollisuutta päästä yliopistoihinkaan. Äänioikeuskin oli alunperin vain miehillä. Mahdollisuus on tietenkin hieno asia. Mahdollisuuden kuuluisi kuitenkin olla itsestäänselvyys, jota ei tarvitse alleviivata. Ihan kuten se on miehillekin aivan selvä asia. 

Mitä jos uraa luova nainen haluaisikin hoitaa lapsiaan, kalleimpiaan? Tai jos nainen haluaakin ryhtyä esimerkiksi luomuviljelijäksi - omiin tarpeisiin vanhan ajan malliin. Jos uraa luova nainen ymmärtääkin elämän lyhyyden ja absurdiuden: sen, että lapset kasvavat nopeasti, ovat osa tätä yhteiskuntaa tulevaisuudessakin ja tarvitsevat hyvän kasvualustan paljon kipeämmin kuin äiti nousukiitoisen uran? Eikö nousukiitoisen uran ja kaikenlaisen pätemisen vaatimus tule yhteiskunnalta ja tasapäistetyiltä massoiltamme? 

Onko se tasa-arvoa, jos yksilön (muiden hengelle ja terveydelle vaaraton) valinta ei olekaan kenenkään mielestä yhteiskuntakelpoinen ja sen valitseva joutuu alimpaan ja häpeällisimpään kastiin? Puhun nyt siksi naisista kotiin jäävinä, koska isiltähän se on hatunnoston arvoinen teko. Jokainen isi saa siitä vain uuden sulan hattuunsa. Aivan kuten jokainen nainenkin saa sulan - ainakin joltakulta - käytyään armeijan.

Entä kuinka paljon haluamme arvostaa niitä naisia (ja miehiä), jotka ovat siivoojia, tarjoilijoita tai vaikka sitten työttömiä. Onko meidän kaikkien yllettävä korkeastikoulutettuun ammattiin, ollaksemme tasa-arvoisia ja arvostettuja sekä ryhmänä että yksilöinä? 

Naisten varsinainen eteneminen uralla on ihan oma lukunsa. Naiset on ahdettu aika ahtaaseen muottiin. Samaan aikaan, kun naiset saavat enenevässä määrin valtaa yhteiskunnassa, on naisten seksistinen esittäminen ja ulkonäöllinen objektiiviksi tekeminen räjähdysmäisesti yleistynyt mainonnassa ja muussakin kulttuurissa. Hyvin harva nainen on tästä vaikutuksesta vapaa. On käynyt niin, että mitä enemmän valtaa nainen on saavuttanut, sitä kiperämmin hän on sidoksissa muihin naisille kohdistettuihin vaatimuksiin. Niitä ovat tietenkin ulkonäkö yhä lisääntyen, seksikkyys yhä lisääntyen, sekä kaikenlainen pätevyys kaikilla elämän osa-alueilla kodinhoito mukaan lukien.

Mistä tämä kaikki sitten oikein lähtee, kuka sen tekee tai mikä sen aiheuttaa? Olkoonkin, että Pirkon mielestä näkee jo naissilmällekin - oletettavasti - koristautuneita miehiä sekä mainoksissa, kaduilla että jos jonkin sortin kokouksissa. Onko sekään (itsensä tekeminen objektiksi) pohjimmiltaan vapaaehtoista? Uskottelemme itsellemme sen olevan, mutta totuus on toinen: tiedostamatta kahlitseva ja sitä kautta alistava.

Palatkaamme kahvikupposelle jonakin kauniina tai sateisena päivänä. Tämä oli vasta keskustelun avaus, eikä huomioinut miehiä paljoakaan. Erkki sen huomasi. Onhan kuitenkin kyse tasa-arvosta. Kyse ei ole kiintiöistä ja lukumääristä. Saattaa jopa olla niin, että joiltakin osin tasa-arvo on heittänyt kuperkeikkaa ja tasa-arvo on toisin sanoen mennyt aivan umpisolmuun ja nurinpäin. Ympäri mennään ja yhteen tullaan - uuden kuuman kahvikupposen painautuessa huulille.