Hae tästä blogista

lauantai 25. huhtikuuta 2015

Uusi Suomi - auvoisa turvakoto vaiko rasistista öykkäröintiä?


Eduskuntavaalit tulivat ja menivät. Vanha hallituskin tuli ja meni. Ilma on kuin myrskyn ja sateen jälkeen puhdistunut uuden eduskunnan ja yhä muotoutuvan hallitusmuodostelman tavoin. Sitä toiveikkaasti odotellessa.

Uusia myrskyjä odotellessa? Millaiseksi mahtanee keskustelu ja politiikka muodostua uusilla kokoonpanoilla? Perinteisten arvojen esiin astuminen luo jonkinlaista turvan tunnetta, sanoi Pirkko. Yhdyin samanmieliseen tuumailuun tovin mietittyäni. Oikeastaan olen siitä ja uudesta pääministeristä (puolueensa mukaan lukien) hyvin, hyvin iloinen.

Perinteiset hyvät isänmaalliset arvot ovat hyviä, ilakoi Pirkko yhä vain. Pelkään, että hän tarkoittaakin perussuomalaisia. Uuden, kristillisen arvopohjan omaavan pääministerimme ohjauksessa Suomen on turvallista siirtyä eteenpäin. Ainakaan mitään kovin radikaaleja yllätyksiä ei enää tarvitse odottaa. Kunnes muistin, että perussuomalaisista en ole kyllä ottanut vielä selvää. Ovatko he lintuja vai kaloja? Keitä he ovat? Ovatko he mysteerinen ja erikoinen puolue, vaiko ihan vain perussuomalainen sellainen?


Kärsin tietämättömyydestä ja vahvoista ennakkoluuloista: Mitä ne persut perussuomalaiset, mitä he oikeastaan haluavat? Haluavatko he ajaa jokaisen hieman tummemman tai kellertävämmän ihon omaavan pois Suomesta? Sellaisen, jolla ei ole arjalaiset piirteet? Liian musta tukka, liian vinot silmät? Muukalaisvihan esiinnousu? Se ei oikein istu kristillisiin arvoihin, eikä avoimeen eurooppalaiseen ajatteluun.

Se on kyllä totista totta, ettemme ole ongelmittakaan säästyneet muualta tulleiden kanssa. Heistäkin löytyy rikollisia ja vallitsevaa yhteiskuntajärjestystä kunnioittamattomia. Paras keino olisi tehokas maahanmuuttajien kotouttaminen sekä kylmä selkeä valinta: kuka tänne Suomen maahan ja arvopohjaamme soveltuu suuremmitta ongelmitta. Samalla on muistettava auttamisvastuu jokaisesta hätää kärsivästä. Mekin voimme joskus tarvita samanlaista apua.


Joissakin kulttuureissa on kiistämättä hyvin merkittäviä eroja omaamme, mikä voi tehdä sopeutumisesta ongelmallista. Me esimerkiksi emme pidä raiskaamista missään muodossa sopivana. Emmekä monia muslimikulttuuriin kuuluvia asioita. Edellä mainittu tietenkin leimaa koko ryhmän, mutta sille ei nyt voi mitään. Erkkikään.

Suomi on kristillinen maa, täällä vallitsee kristillinen länsimainen arvopohja ja tavat, edelleenkin. Se on hyvinvointimme, sivistyksemme ja rauhanomaisuutemme perusta, väitän. Islamistisesta maasta tulevan on hyvin vaikeaa oikeasti, käytännössä, sopeutua täällä vallitsevaan elämään. Tilanne ei palvele kumpaakaan; ei islamistista arvopohjaa omaavaa, eikä enemmistösuomalaista. Siksi Päivi Räsäsen rohkea ajatus keskittää maahanmuuttajien valintaa sellaisiin, jotka sopeutuvat tänne hyvin, on aivan järkevä. Se tarkoittaa tietenkin kristillisen arvopohjan omaavia. Vai mitä, Erkki?

Vaikka näin leimaan samalla koko (muslimien) ryhmän sopeutumattomaksi, sisimmässäni uskon ja tiedänkin, että joukkoon mahtuu hyvin sopeutuvia rauhallisia yksilöitä ja perheitä. Heitä, joista välitän. Siksi tämä onkin niin vaikea aihe.


Realismi puskee eteenpäin. Kärjistetyn esimerkin turvin esitän vertauksen: kuinka hyvin suomalainen materialisoitunut hyvinvointiin ja sivistykseen tottunut yksilö sopeutuisi jostakin viidakon kätköistä löytyneen, sivilisaation ulottumattomissa tähän asti eläneen alkuperäisheimon yhteisön sääntöihin ja elämäntapaan?
   Kuinka paljon loukkaisimme heitä ja sotkisimme ehkä koko heimojärjestyksen erilaisilla, heille käsittämättömillä käsityksillämme ja tavoillamme? Karkottaisimme ehkä ravinnonlähteet saastuttavilla kemikaaleillamme tai ymmärtämättömillä, mutta meille välttämättömillä tavoillamme?


Aiheuttaisimmeko kenties heimojen sisällissodan sytyttäviä kahtia jakaantuneita ryhmiä ja eripuraa heidän keskuuteensa, tuomalla omasta hyväksi kokemastamme maailmasta elementtejä heidän elämäänsä?


Tiukasta islamistisesta kulttuurista tulevan arvo- ja kulttuurimaailma poikkeaa melkein yhtä paljon omastamme, kuin meidän arvo- ja kulttuurimaailmamme edellä mainitun kärjistetyn esimerkin alkuperäisheimon maailmasta. Siinä pohdittavaa.

On hienoa kohdata Suomessa eri kulttuureista ja maista tulleita, ja tutustua heidän kulttuuriinsa. Se rikastuttaa. Maapallo on tarkoitettu meille kaikille. Haluamme auttaa ja elää yhdessä. Eikö vain? Kuitenkin ymmärrän, että joitakin maahantulon rajoja olisi mietittävä. Kaikkien kannalta. Eivät tänne tulevat itsekään tiedä, minne joutuvat. Kristityt maahanmuuttajat ovat turvallisempi valinta, kuin radikaalit äärimuslimit. Maahantulijoita kyllä riittää. Meidän tehtävä on heistä valita se joukko, joka tänne pääsee ja jonka kanssa pystymme rakentamaan Suomea.

Siinä emme ehkä olekaan perussuomalaisten kanssa aivan samoilla linjoilla. Tietääkö Pirkko? Onko heillä sivistyneet keinot ja motiivit, eiväthän he ala öykkäröimään päättömästi? Aikovatko he päästää tänne ketään? Kuinka rankasti he aikovat "puhdistaa Suomen"? Miksi ja miten? Onko luvassa mellakoita? Anteeksi, olen ällistyttävän ennakkoluuloinen. Persujen Perussuomalaisten on nyt syytä kumota nämä ennakkoluulot.

sunnuntai 19. huhtikuuta 2015

Eduskuntavaalit ja Erkin valinta


    
Nyt on tehtävä se tärkeä päätös. On päätettävä, minkä numeron viivat kannattaa piirtää äänestyslappuun. Tällä kertaa, näissä vaaleissa, tuo päätös on tavallistakin tärkeämpi. Niin tärkeä, että asiaa hermostuksissamme tuumiessamme oli Erkki nielaista kahvikupposen kahvit väärään kurkkuun.


Suomen tilanne on muuttunut vuoden aikana aika yllättäen, aivan eri suuntaan kuin moni koskaan osasi kuvitellakaan. On myös heitä, jotka eivät ole ymmärtäneet sitä vieläkään. Sitten ovat he, jotka ovat jollakin intuitiolla, asioiden päättelyllä ja yhteenlaskulla osanneet arvata jotain tämän hetkisen arveluttavan tilanteen suuntaista.


Enemmistö Suomen valtaa pitävistä ei ilmeisestikään ole tilanteen kehittymistä huomannut tahi uskaltanut uskoa tarpeeksi ajoissa, eli vuosia sitten. On monta eri asiaa, joiden takia nyt pitää olla huolissaan: talous, sosiaalipuoli, kasvatus- ja perhepolitiikka.. Siinä vain ensimmäisenä mieleen tulevat asia-alueet.


On vielä eräs kiusallinen mutta suuri kysymys: miten suhtaudumme kiristyneeseen maailmantilanteeseen ja suureen naapuriimme. Miten hoidamme tilanteen? Keitä meidän pitäisi äänestää hoitamaan tilanne oikein?


Olisiko meidän liityttävä Natoon? Tai olisiko meidän otettava maltillinen linja, korkeintaan vain oman puolustuksen toimintakyvyn ylläpitäen ja kohentaen? Sillä oletuksella tietenkin, ettei sitä tarvitse käyttää; että suuri naapurimme voisikin olla ystävämme. Puoluejohtajilta kysyttiin vastikään vaalikeskustelujen yhteydessä: mistä Suomi saisi apua, jos Venäjä hyökkäisi.


Tarvinnemme oikein puhuvia ja oikein reagoivia edustajia kansallemme. Sellaisia, joiden tilannetaju, intuitio, arvot, äly ja poliittinen sekä sosiaalinen kyvykkyys ohjaavat parhaaseen tilanteeseen. Mielestäni presidenttimme Sauli Niinistön linja on järkevä. Suorastaan fiksu. Kyllä vain Pirkkoseni, sitä mieltä minä olen. Uhittelulla tuskin mitään järkevää saisi aikaan.


Tässä tapauksessa uhitteluksi tulkittaisiin myös Nato-jäsenyys sekä kansaa vihamielisesti stimuloivat puheet. Jokainen tietää mitä tapahtuu, kun yöllisellä nakkikioskilla altavastaajan asemaan joutunut asiakas päättää uhmakkaasti puolustaa itseään ja kavereitaan aggressiivisesti käyttäytyvältä henkilöltä. Menestyksekkäämpää olisi valita sovitteleva ja maltillinen suhtautumistapa, joka rauhoittaa aggressiivisen uhittelijan.


Miltä arvopohjalta Suomen kannalta hedelmällisin politikointi sitten onnistuisi parhaiten? Kuinka moni on mahtanut kiinnittää huomiota presidenttimme  tapaan toivottaa siunausta uuden vuoden puheessaan? Hän on mies, joka selvisi kuin ihmeen kaupalla Thaimaan tsunamista (2004) poikiensa kera (ylhäällä sähkötolpassa roikkuen).


Onko uskonto sittenkään niin eriskummallista ja noloa, vaikka olemmekin aika pahasti vieraantuneet kristillisistä arvoista kansana. Tai ylipäätäänkään hengellisistä arvoista, Harry Potteria mukaan lukematta.

 

Voisiko kristinusko ja rukous olla nykyaikanakin toimiva keino selvitä? Toisin sanoen hakisimme apua ylhäältä, emme sivuilta. Natoon liittymällä saisimme melko todennäköisesti aikaan tuon yöllisten nakkikioskien surullisenkuuluisan efektin.


Jos naapurivaltion valtiopäämiehellä tai valtiolla on painava halu sotia tai saada alueita itselleen, ärsykkeet voivat edesauttaa ja avittaa niiden mielihalujen toteuttamista. Tietenkin toivomme, ettei sellaisia suunnitelmia edes ole, vaan taustalta löytyy oikeasti aivan fiksu, moraalinen ja mukava henkilö/ryhmä.


Sekin on mahdollista, että korkea johtava taho jossakin avaruudessa on sittenkin olemassa. Taho, joka on väsynyt Suomen moraalisen rappion ja kristillisen arvojen karsiutumisen tilaan. Sellaisen kansan, joka ei ehkä edes tiedä, mitä moraalisen rappion ja kristillisten arvojen rapautumisen tila käytännössä tarkoittaa. Kun Suomi viimeksi joutui sotaan suurta vastustajaansa vastaan, Suomen kansa kääntyi hyvin laajasti ja yleisesti Raamatun Jumalan puoleen.

   
Suuri osa suomalaisista on ehkä kuullutkin tarinoita valtavista enkelinäyistä sotatantereella, auttamassa Suomen armeijan voittoon. Suomesta tuli itsenäinen valtio, jonka hyvinvointi kasvoi nopeasti. Sitä on kutsuttu siunaukseksi Suomen kansalle.



Aika moni (Erkkikin) on sitä mieltä, että näyt johtuivat traumatisoitumisesta ja väsymyksestä. Ne jotka sen ovat kokeneet, ovat olleet ilmiön aitoudesta aivan varmoja. Oli niin tai näin, ei ehkä kannattaisi jättää tuota viimeistä toimivaksi väitettyä mahdollisuutta käyttämättä, jos tarinat sattuisivatkin pitämään paikkansa? 


Elomme saattaa siis olla täysin riippuvaista ylhäältä tulevasta tahosta, jota kutsutaan Jumalaksi - ja jonka väitetään puhuneen meille Raamatunkin kautta.  Mitä, jos elomme ja autuutemme onkin kiinni siitä, turvaudummeko ja otammeko vastaan tuon hyvän suojeluksen ja johdatuksen? Vai emmekö kenties halua sitä? Jos tilanteemme on niin vaikea ja suorastaan mahdoton, kuin miltä nyt vaikuttaa, olisiko syytä kokeilla talvisodan selviytymismallin toimivuutta vieläkin. Silloin sai valtaa kristilliset arvot ja rukous. 

   
Jospa se onkin totta: ylhäällä oleva taho, Jumalaksi nimitetty, on saattamassa meitä kansana uudelleen pattitilanteeseen? Tarkoituksena kenties sen kautta pelastaa meidät täydelliseltä tuholta, jonka uskon ja moraalin rappio muutoin voi kenties saada aikaan? Jos tuohon Jumalaan turvautuminen on ainoa oljenkortemme, joka voisi taata onnistumisen, kannattaisiko sitä kokeilla?


Mitään huonoa siitä tuskin seuraisi, jos Suomen päättäjillä olisi kristillistä arvopohjaa enemmän. Sen kautta saisimme uutta hyvää alustaa korjata ja viedä asioita eteenpäin.  Kristillisten arvojen takana seisoo kristillisdemokraattinen puolue, mutta yksittäisiä henkilöitä on myös muidenkin puolueiden listoilla.  Nyt on jo kiire. Päätös odottaa kulman takana, Erkki hyvä! Päätös! Sanoin *Päätös*. En *Pirkko*..




perjantai 17. huhtikuuta 2015

Matkapuhelinten ja muiden älylaitteiden antaminen lasten käyttöön ei ole ongelmatonta


                                                                                                                 

Kännykkä ruokapöydässä


Monissa kodeissa ja kouluissakin on tuttua se päivittäin monta kertaa toistuva tilanne, kun lapset, nuoret ja aikuiset syventyvät omiin teknisiin laitteisiinsa (emme me aikuisetkaan ole siitä ollenkaan niin vapaita, vaikka niin vielä uskottelemmekin). On kännykkää eli matkapuhelinta, ipadia ja ties vielä mitä kaikkea uutta langatonta tekniikkaa, minkä nimeä en juuri nyt edes muista. Uuden tekniikan vallatessa elämäämme yritämme epätoivoisesti saada perheenjäsenet keskittymään toisiinsa ja laittamaan laitteet hevonkuuseen sivuun.

Älylaitteet ovat vallanneet elämämme ja tekevät siitä aivan erilaista, kuin mihin aiemmin on totuttu. Etenkin lasten ja nuorten kohdalla vaikutus on suuri. Me aikuiset koemme, että älylaitteiden ja sosiaalisen median käyttö eristää. Nuoret taas väittävät sen kaiken yhdistävän ja ainoastaan vain lisäävän sosiaalista kanssakäymistä - myös fyysisesti.



Kännykkä, pelit ja internet


Huolehdimme - tai ainakin meidän pitäisi huolehtia - etteivät lapset pelaa kännyköillään liikaa tai joudu nettiin väärille sivuille. On joukko aikuisia, joiden mielestä lapsille ei pitäisi hankkia nettiyhteyttä kännykkään. Kuulun itsekin niihin aikuisiin. Nettiyhteys pitäisi poistaa lapsen kännykästä eli hankkia sellainen matkapuhelin, jossa se onnistuu. Se ei nimittäin onnistukaan noin vain kaikissa kosketusnäytöllisissä puhelimissa. Kännykkää, jossa ei ole nettiyhteysmahdollisuutta, on myös vaikeahkoa löytää. Ainakaan sellaista, jonka lapsi tai nuori kelpuuttaisi ilman pelkoa suuresta sosiaalista häpeästä ja hyljeksinnän kohteeksi joutumisesta. 

Murehdimme myös sitä, muistavatko lapsemme kulkea koulumatkansa turvallisesti. Aika usein näkee lapsen kulkevan kännykkäänsä tutkien - ehkä pelaten. Lasten pelaaminen ja liian helppo netinkäyttöyhteys -mahdollisuus onkin asia, jota on käsiteltävä kahvikupposen äärellä vielä erikseen aivan omana asiakokonaisuutenaan.



Puhelinkäyttäytyminen


Oma työmaansa on lasten puhelinkäyttäytymisen opettamisessa. Siinä eivät enää päde kaikki vanhat hyvät lankapuhelinajan säännöt, ainakaan kovin osuvasti joka tilanteeseen. Hei, täällä Pekka, onkohan Olli kotona? Edellä mainitunlaisen värssyn voi toki opettaa. Mutta silloinkin vastaaja usein jo tietää soittajan olevan Pekan ja Pekkaa sen sanominen vielä erikseen nolottaa. Yleensähän kännykkään vastaa kännykän omistaja.

Matkapuhelimeen vastaaminenkin on hieman erilaista kuin lankapuhelimeen. Lapsesta voi tuntua nurinkuriselta vastata puhelimeen: "Liisa Lillukka puhelimessa", koska soittaja on soittanut juuri Liisa Lillukan puhelimeen ja olettaakin Liisan vastaava. Puhelimeen ei kuitenkaan sovi vastata esim. "no mitä asiaa" tai "haloo", saati "häh", vaikka se tuntuukin olevan aika yleistä lasten, nuorten ja aikuistenkin keskuudessa. Kovin sopivaa ei myöskään ole hyvinkin yleinen tapa kysyä ensimmäisenä: "Missä sä oot?". Samalla koemme velvollisuudeksemme kertoa sen ja olla aina
tavoitettavissa. Muuten joku saattaa loukkaantua.



Älylaitteiden säteily haitta lasten terveydelle?


Edellä mainitun kaltaisten asioiden kanssa kamppailemme päivittäin. Meiltä kaikilta tuntuu unohtuvan eräs vielä tärkeämpi seikka: kännyköiden ja älylaitteiden säteily. Me olemme nyt ensimmäinen suuri ihmisjoukko, josta saadaan vasta tulevaisuudessa tietoa kännykän säteilyn vaikutuksista. Kiinnostaako se ketään? Ei voida olettaa, että säteily olisi täysin vaaratonta, kuten jotkut tahot viestittävät.

Olisiko niin, että viestittävät tahot ovat jotenkin sidoksissa älylaitebisnekseen. Aika moni siihen onkin sidoksissa, tavalla tai toisella. Se on tehnyt meistä jopa rikkaita ja hyvinvoivia, kuten Nokian osaltakin jo näimme. Se työllistää aika monet meistä  eri tavoin, tuo kassavirtaa. Lisäksi se helpottaa ja mukavoittaa elämäämme aivan liikaa huomattavasti. Miksi emme siis loksauta silmiämme tai korviamme joidenkin asiantuntijoiden, professoreiden ja tutkijoiden varoituksille?

Olemmeko edes kuulleet moisia varoituksia ja jos kuulemme, rekisteröimmekö niitä? Suomessa vallitsee monessa asiassa jonkinlainen vähättely: ei uskalleta olla varovaisia. Se on vain jotain heikkohermoisten hörhöilyä, sanoi Erkkikin. Mutta aika monessa asiassapa onkin sitten menty suohon - niin sanotusti - kun ei olla uskottu ajoissa varoituksia. Oli sitten kyse luonnonmullistuksista, taloudesta, rokotusten terveysvaikutuksista, liikennekäyttäytymisestä, lasten ja nuorten pelikäyttäytymisestä, naapurimaiden käyttäytymisestä, puolustusvoimien alasajosta, mistä tahansa terveyteen, hyvinvointiin ja turvallisuuteen vaikuttavasta käyttäytymisestä tai ilmiöstä,  saati poliitikkojen käyttäytymisestä.

Samaan aikaan useissa muissa maissa jo tehdään toimenpiteitä ja uskalletaan olla varovaisia - jopa kännyköiden ja muiden älylaitteiden säteilyn osalta. Ei vasta sitten kunnes ei toisin todisteta.

Katso: http://www.ylppo.fi/etusivu


Kännyköiden säteilyä ja sen vaikutuksia sekä niihin liittyviä tutkimuksia - ja sitä miten meidän tulisi suojella lapsiamme ja itseämme - palaan vielä ruotimaan kuumaakin kuumempi kahvikupponen huulillani. Tämä on hyvin tärkeä aihe, uskoi Pirkko tai ei.

maanantai 13. huhtikuuta 2015

Sukupuolten välistä tasa-arvoa - vaiko vain kuvitelmakuplaa?

Suomi on maailman kärkimaita muiden pohjoismaiden tavoin, mitä tulee sukupuolten väliseen tasa-arvoon. Naisilla on samat mahdollisuudet kouluttautua, äänestää, työllistyä jne. Palkoissakaan ei ole enää niin suuria eroja. Se onkin seikka mitä olen jaksanut ihmetellä: miten sukupuolten välillä voi olla palkkaeroja, kun on kyse täysin samasta työtehtävästä ja koulutuksesta? Se jos mikä on räikeää epätasa-arvoa.

Olemmehan kaikki varustetut aivoilla, eikä niiden leikkaavuuden ja sukupuolen kanssa ole kovin paljoa tekemistä. Putkiaivoisuus ja tippaleipäaivoisuus eivät nekään estä älyn jouhevaa kulkua. Eikä edes sitä, kummalle sukupuolelle ne (putket tai tippaleivät) yksilökohtaisesti ovat siunaantuneet. 


Suomen naisilla on mahdollisuus valita. Toisin on esimerkiksi jossakin islaminuskoisessa maassa. Tämä kaikki meillä on ja elämme täyttä elämää koulutuksiemme ja työuriemme kera. Samalla kuitenkin suljemme silmämme mahdollisilta siitä aiheutuvilta lieveilmiöiltä. Väitänkin, että elämme tasa-arvokuplassa. 

Kyllä vain, näin väitän. Sanoi Erkki mitä hyvänsä. Kun jotakin saa, jotakin menettää. Miten moni luuleekaan valinneensa itse elämänsä tien, vapaana ja tasa-arvoisena, vailla mitään pakotteita tai muiden mahdollisuuksien mahdottomuutta? Harva haluaa edes ajatella sitä vaihtoehtoa, että valinta olisikin yleisen arvomaailman ja yhteiskunnan tapojen ja sääntöjen muokkaama. Mutta juuri niin väitän. Emme uskalla elää vapaasti itsenäisinä henkilöinä.


Miten absurdi ajatus esimerkiksi kohta jo onkaan uraa juuri luovalle jäädä äitiyslomalle kolmeksi vuodeksi. Se taitaa olla sitä jo nyt. Puhumattakaan, että sitä aikaa ollaan oltu supistamassa kahteen vuoteen. Se saa tuumimaan, mikä näissä suunnitelmissa onkaan ollut perimmäinen motiivi: tasapäistäminenkö (taloudelliseksi lasten varhainen päiväkotihoito ei tule päivähoitokustannuksien ja tulevaisuuteen koituvien mielenterveys-, terveys- ja sosiaalikustannusten vuoksi). 

Miksikö näin tarvitsee edes ajatella - onhan hienoa luoda uraa? Etenkin, kun naisilla on siihen nyt jopa mahdollisuus. Toisin oli ennen; naisilla ei ollut mahdollisuutta päästä yliopistoihinkaan. Äänioikeuskin oli alunperin vain miehillä. Mahdollisuus on tietenkin hieno asia. Mahdollisuuden kuuluisi kuitenkin olla itsestäänselvyys, jota ei tarvitse alleviivata. Ihan kuten se on miehillekin aivan selvä asia. 

Mitä jos uraa luova nainen haluaisikin hoitaa lapsiaan, kalleimpiaan? Tai jos nainen haluaakin ryhtyä esimerkiksi luomuviljelijäksi - omiin tarpeisiin vanhan ajan malliin. Jos uraa luova nainen ymmärtääkin elämän lyhyyden ja absurdiuden: sen, että lapset kasvavat nopeasti, ovat osa tätä yhteiskuntaa tulevaisuudessakin ja tarvitsevat hyvän kasvualustan paljon kipeämmin kuin äiti nousukiitoisen uran? Eikö nousukiitoisen uran ja kaikenlaisen pätemisen vaatimus tule yhteiskunnalta ja tasapäistetyiltä massoiltamme? 




Onko se tasa-arvoa, jos yksilön (muiden hengelle ja terveydelle vaaraton) valinta ei olekaan kenenkään mielestä yhteiskuntakelpoinen ja sen valitseva joutuu alimpaan ja häpeällisimpään kastiin? Puhun nyt siksi naisista kotiin jäävinä, koska isiltähän se on hatunnoston arvoinen teko. Jokainen isi saa siitä vain uuden sulan hattuunsa. Aivan kuten jokainen nainenkin saa sulan - ainakin joltakulta - käytyään armeijan.

Entä kuinka paljon haluamme arvostaa niitä naisia (ja miehiä), jotka ovat siivoojia, tarjoilijoita tai vaikka sitten työttömiä. Onko meidän kaikkien yllettävä korkeastikoulutettuun ammattiin, ollaksemme tasa-arvoisia ja arvostettuja sekä ryhmänä että yksilöinä? 



Naisten varsinainen eteneminen uralla on ihan oma lukunsa. Naiset on ahdettu aika ahtaaseen muottiin. Samaan aikaan, kun naiset saavat enenevässä määrin valtaa yhteiskunnassa, on naisten seksistinen esittäminen ja ulkonäöllinen objektiiviksi tekeminen räjähdysmäisesti yleistynyt mainonnassa ja muussakin kulttuurissa. Hyvin harva nainen on tästä vaikutuksesta vapaa. On käynyt niin, että mitä enemmän valtaa nainen on saavuttanut, sitä kiperämmin hän on sidoksissa muihin naisille kohdistettuihin vaatimuksiin. Niitä ovat tietenkin ulkonäkö yhä lisääntyen, seksikkyys yhä lisääntyen, sekä kaikenlainen pätevyys kaikilla elämän osa-alueilla kodinhoito mukaan lukien.

Mistä tämä kaikki sitten oikein lähtee, kuka sen tekee tai mikä sen aiheuttaa? Olkoonkin, että Pirkon mielestä näkee jo naissilmällekin - oletettavasti - koristautuneita miehiä sekä mainoksissa, kaduilla että jos jonkin sortin kokouksissa. Onko sekään (itsensä tekeminen objektiksi) pohjimmiltaan vapaaehtoista? Uskottelemme itsellemme sen olevan, mutta totuus on toinen: tiedostamatta kahlitseva ja sitä kautta alistava.



Palatkaamme kahvikupposelle jonakin kauniina tai sateisena päivänä. Tämä oli vasta keskustelun avaus, eikä huomioinut miehiä paljoakaan. Erkki sen huomasi. Onhan kuitenkin kyse tasa-arvosta. Kyse ei ole kiintiöistä ja lukumääristä. Saattaa jopa olla niin, että joiltakin osin tasa-arvo on heittänyt kuperkeikkaa ja tasa-arvo on toisin sanoen mennyt aivan umpisolmuun ja nurinpäin. Ympäri mennään ja yhteen tullaan - uuden kuuman kahvikupposen painautuessa huulille.

lauantai 28. maaliskuuta 2015

Koulukiusaaminen alkaa jo päiväkodissa. Osa 2.

Kahvikupponen kuumana totean, että päiväkodissa opitaan ryhmässä toimimista. Sen tietää Erkkikin. Päiväkodin henkilökunta määrittää aika pitkälle sen, millaiseksi lasten käsitys toisen arvostamisesta, huomioonottamisesta ja kohtelusta muodostuu – ryhmässä.

Aivan oikein, sitä mieltä olen. Miksikö? No siksipä juuri, että vanhemmat eivät silloin ole paikalla oikomassa mielestään vääriä malleja ja tapoja, halusivat tai ei vaikka miten haluaisivat. Vanhemmat eivät ole paikalla näkemässä ja kuulemassa, eivätkä pysty mitenkään tarjoamaan työn jälkeen yhtä perusteellista päiväkodin kaltaista lasten ryhmässä olemista itse. Sitten on myös ne vanhemmat, joita ei edes kiinnosta. Ja ne vanhemmat, joilta vahingollisia malleja tulee.

2015-03-27-8477

Päiväkodissa on siis myös aikuisia. Heiltäkin tulee täten käyttäytymis- ja asennemalleja lapsille, sanoi Pirkko siitä mitä hyvänsä. Päiväkodin ilmapiiri aikuisten kesken ei sekään ole aina sillä mallilla, kuin pitäisi. Se heijastuu väistämättä lapsiin ja lasten käsityksiin vuorovaikutusmalleista ja toisten kunnioittamisesta sekä arvostamisesta. Tai sen puutteesta. Aivan kuten kotonakin. Päiväkoti ei ole turhaan sanamuodossa päivä*koti*. Siellä tapahtuu monta asiaa suuren osan valveillaoloajasta, jotka muutoin tapahtuisivat kotona. Ammatikasvattajien ei pitäisi korostaa niin paljon perheen osuutta, jos se tarkoittaa ammattikasvattajan oman osuuden ja vastuun väheksymistä.
 
Päiväkodin henkilökunnassa saattaa myös olla niitä, joilla ei ole tasa-arvoinen asenne vanhempia kohtaan. Päiväkodin henkilö voi suhtautua eri vanhempiin ja lapsiin eri tavoin. Toisista hän omien mieltymystensä, luonteensa, arvojensa ja taustansa johdosta tykkää enemmän, toisista ei ehkä yhtään. Vaikka sitä tietoisesti ei näyttäisi, se näkyy silti. Lapsi huomaa ja vaistoaa sen kyllä. Valitettavasti on myös niitä päiväkodin henkilöitä, jotka sen näyttävät.

Koska päiväkodin henkilökuntakin on siten vain ihmisiä koulutuksestaan huolimatta, vaikuttavat he yllättävän paljon päiväkodissa lasten kesken vallitseviin vuorovaikutussuhteisiin.


No mitenkö se sitten tapahtuu? Siten, että lapsi huomaa tuon päiväkodissa tapahtuvan epäkohdan: kun johonkin lapseen/vanhempaan/perheeseen suhtaudutaan ”huonommin” päiväkodin aikuisten taholta. Esimerkiksi toisen lapsen vanhempi on lakimies, lääkäri tai kaupungin kermaa tai vaikka sitten itsekin kasvatusalalla ja toisen lapsen vanhemmat taas ovat jotain muuta. Kuka arvojensa pohjalta sitten suosii enemmän sitä kermaa, kuka taas sitä ”jotain muuta” ehkä tutumpaa. Se näkyy pienen pieninä asioina käytöksessä: pieninä eleinä ja asioina, ketä muistetaan tervehtiä ja kuinka leveästi, kenelle ei jakseta sanoa oikein mitään eikä hymyäkään suoda. Ja tietenkin se näkyy lasten kohtelussa eriarvoisesti. Täsmennän myöhemmin osassa 3, miten lasten eriarvoinen kohtelu ilmenee ja näkyy.

Jollakin kasvatustieteitä opiskelleella (toivon mukaan vain hyvin harvalla  ei juuri kenelläkään) voi valitettavasti olla joskus hyvin jumittuneita käsityksiä ja kategorisointeja perheistä ja ihmistyypeistä – pienikin erilaisuus tai muu piirre voi johtaa epäilyihin ja kyräilyihin – ja sitä kautta syntyneeseen ”huoleen”. Sillä tavoin syntynyt ”huoli” onneksi yleensä osoittautuu jossakin vaiheessa ja muilta tahoilta sitten perusteettomaksi, kun huolikärry lähtee pyörimään. Mutta huolikärry ehtii traumatisoida ja aikaansaada huonommuudentuntoisiksi ennen ehkä ehjän perheen jäsenet, mikä johtaa yhä uuteen eriarvoistumiseen ja väärinymmärryksiin perheen huonommuudentunteen lisääntyessä. Senkin muut lapset huomaavat…

2015-03-27-8488

Aivoni käyvät nyt niin kuumana, että kahvikupponenkin ehti jo aivan kylmetä. Palataan asiaan uuden kuuman kupposen kera taas toinen
pilvinen ja sateinenkaunis päivä.

perjantai 27. maaliskuuta 2015

Koulukiusaaminen alkaa jo päiväkodissa. Osa 1.

Mikä ei tapa se vahvistaa, sanoi Erkki. Koulukiusaamista on kai jokainen joutunut joskus pohtimaan – tavalla tai toisella, syystä tai toisesta. Pohtiminen tuntuu tietenkin erilaiselta, kun sitä joutuu pohtimaan läheltä: jos on itse, tai jos joku perheenjäsenistä on kiusattu tai kiusaaja.

Puhun nyt päiväkodista alkavasta koulukiusaamisesta, vaikka kiusaamista voi tapahtua muuallakin (esimerkiksi harrastuksissa tai naapuruston lasten keskuudessa). Jokapäiväisessä yhteisössä, jossa lapsen on pakko olla päivästä toiseen pidemmän aikaa, kaltoinkohtelu on vaikeinta ja vahingollisinta. Keskityn aluksi siis siihen, mistä koulukiusaaminen oikeastaan alkaa ja miksi. Sylttytehdas löytyy  tosiaankin monelle yllättävästä paikasta: päiväkodista. Syistä ja niiden seurauksista ei ota selvää Pirkkokaan. Eikä opettaja varsinkaan.

Kunpa oma lapsi olisikin se hiekkalaatikoiden ystävällinen ja iloinen Robin, jonka Boom kah soi kaikkien korvaan kutsuvasti. Useimmiten ei kuitenkaan ole niin. Päiväkodin hiekkalaatikko täyttyy monenlaisista persoonista. Ja sitten on se yksi, jota ei sinne päästetä.

Päiväkotien kasvatushenkilökunnasta yllättävän moni väittää, etteivät pienet lapset osaa olla tahallaan kiusaavia ja ilkeitä. Ainakaan kovin tarkoitushakuisesti. En kuitenkaan usko tuota. Monesti olen ajatellut sen olevan kasvatushenkilön laiskuutta olla huomaamatta ja puuttumatta asiaan. Jo päiväkodissa haetaan omaa paikkaa ryhmässä, huomiosta puhumattakaan. Syntyy kateutta, kilpailua, taistelua vallasta ja omasta asemasta. Se johtaa käyttäytymiseen, jota kutsutaan kiusaamiseksi. Jos päiväkodin henkilökunta ei sitä tunnista, ei haitallisia ja vahingollisia käyttäytymismalleja pystytä estämään ja ne alkavat muodostua päiväkodin lasten tavaksi käyttäytyä ryhmässä.

2015-03-27-8484Päiväkoti-ikäinen lapsi ei ymmärrä käyttäytymistään yhtä syvällisesti, kuin isompi lapsi. Jos päiväkodissa ei puututa pienimpiinkin muita hylkiviin tekoihin, vaan pidetään niitä normaaleina lasten metkuina, tukee päiväkoti tulevaa kiusaajien ryhmittymää. Osa heistä on sivustakatsojia, jotka pitävät omaa rooliaan pakollisena tai ehkä jopa hyvänä. Hyväksyttynä joka tapauksessa.